Oon huomannut, että kirjat ja eläimet on turvallisempia kuin ihmiset. Tartteisin silti ihmistä, kelle puhua kaikki mua stressaavat asiat ja koko elämäntilanteeni. Mut mulla ei ole enää ketään kelle soittaa - koska just ne, joille ennen soitin tai olivat ennen jotain ihmisiä, ovat nykyään niitä, jotka aiheuttaa ongelmat ja tavallaan mun pitäis puhua heille heistä itsestään.
Ne muutamat ystävät, jotka on ollut, tietävät nää tilanteet ja eivät enää jaksa kuunnella minua. Enkä siitä syytä.
Pelkään isääni ja ahdistaa, kun hän ottaa yhteyttä - mut en ite kykene näyttelee sitä omaa osaani siinä jutussa. Mun on vaikea feikata tunteitani. Kaipaan siskonlapsiani, mutta siskon kanssa meillä oli iso riita, joka on jäänyt mulle takaraivoon enkä osaa päästää siitä irti. Kai siksi kun kukaan ei pyydä ikinä anteeksi. Niin mulla ei ole enää oikein ketään. Vaan itseni.
Oon pahoillani, jotenkin samaudun vaikka tuttuja löytyy ripakopallinen mutta sellainen ihminen jolle voisi syviä syntejä puhua ei tahdo löytyä. Pelkään olevani haavoittuvainen ja että kukaan ei jaksa minua. jotakin puuttuu toki elän sinkkuna ja 2 lasta löytyy. Kaipaisin tosi ystävää ,koen että miespuolisten kanssa helpompi tulla juttuun ja nainen on naiselle susi. (En haluaisi näin ajatella)
Hei Vielä_täällä!
Testaan nyt tätä viestin lähetystä. Haluaisin lähettää vastauksen viestiisi, mutta en ole kirjoittanut ennen Tukinetiin ja siksi kokeilen nyt tällä viestillä ensin, miten tämä viestin lähetys toimii.
Kohta lähetän sinulle oikean viestin, jos tämä menee hyvin! :)
Hei Vielä_täällä!
Joku aika sitten, kun voin huonosti, selasin Tukinetin uusia ja vanhoja viestiketjuja kun tarvitsin jonkinlaista vertaistukea. Sinun nimimerkkisi jäi silloin mieleeni, teksteissäsi oli paljon samoja asioita joita itse olen käynyt elämässäni läpi ja ajattelin, että kunhan saan itse rekisteröidyttyä tänne joskus, vastaan sinulle johonkin viestiin. Nyt huomasin, että olit taas kirjoittanut, ja päätin nyt vihdoin vastata.
En muista enää tarkkaan, mitä silloin aiemmin olet kirjoittanut. Mutta jos oikein muistan, muistaakseni sinäkin olet kokenut vanhempien taholta henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä narsismia ja syyllistämistä (mikä on narsisteille tavallinen toimintatapa). Tämähän tuppaa jatkumaan monesti myös aikuisiässä, eli myös kotoa poismuuton jälkeen, mikä aiheuttaa jatkuvaa kuormitusta. Itse ainakin ajattelin, että olisin voinut toipua lapsuuden traumoista helpommin, jos kuormitus olisi lakannut siihen kun muutan pois kotoa. Aikuisuuden kynnyksellä sairastuin masennukseen, kun lapsuuden traumat tulivat käsittelyyn. Siinä tilanteessa en olisi kaivannut yhtään lisäkuormitusta arkeeni. Mutta en voinut valita sitä. Siinä tapauksessa minun olisi pitänyt pistää välit täysin poikki, enkä pystynyt siihen. Jatkuva kuormitus aikuisiällä sitten pahensi masennusta entisestään ja toisaalta syyllistettynä oleminen vaikeutti lapsuuden traumojen käsittelyä. Nyt olen siinä tilanteessa, että olen tässä varhaisessa keski-iässä jäänyt täysorvoksi. Nyt vasta olen päässyt tästä lojaaliuden taakasta vanhempiani kohtaan, kun he ovat molemmat kuolleet. Hassua, mutta vasta nyt olen päässyt käsittelemään psyykkistä tuhoani. Lapsi on jotenkin aina lojaali vanhemmilleen (varsinkin jos on syyllistetty), ja luulen, että vaikka kuinka olenkin käsitellyt asioita tässä vuosien mittaan, on sisäistetty syyllisyys estänyt lopullista käsittelyä.
Kerroit tässä viimeisimmässä viestissäsi yksinäisyydestäsi. Et pysty puhumaan läheisillesi, koska juuri he ovat ongelmiesi syy. Toiset ihmiset taas eivät jaksa kuunnella pahaa oloasi. Tiedän hyvin nämä tunteet. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmisillä ei nykyään ole kauheasti empatiaa toisten ongelmia ja hätää kohtaan. Itsekin olen tullut torjutuksi niiden harvojen ystävien taholta, joita olen joskus raaskinut asioillani vaivata. Suurimmalle osalle ystävistäni en koskaan edes ole kertonut masennuksestani, koska olen hävennyt sitä, että olen sairastunut. Jos joku joskus harvoin enää ottaa yhteyttä ja kysyy minulta kuulumisia, en kerta kaikkiaan tiedä, mitä vastaisin. En pysty kertomaan totuutta masennuspotilaan (terveelle käsittämättömästä) ahdistavasta arjesta mutta en myöskään voi feikata tervettä. Siksi on vaikea olla yhteydessä kehenkään. Tämän vuoksi suurin osa ihmissuhteistani on kuollut hiljaisuuteen. En oikein silti uskalla muutakaan, kun kokemukset toisten ihmisten empatiasta ovat kaikkinensa niin heikot. Kun aikoinaan kerroin lapsuudenperheelleni, että olen sairastunut masennukseen ja jäänyt sairaslomalle, sain pitkän negatiivisen ryöpytyksen jossa minut haukuttiin heikoksi kun olen sairastunut ja lopulta myös lyötiin, kun pitkään kestäneen haukkumisen päätteeksi sain itkukohtauksen. (Lyönnin tarkoitus oli ilmeisesti jollain häiriintyneellä tavalla rauhoittaa itkukohtaus, mutta se oli hyvin tunteeton reaktio tuskaani ja jouduin koko tilanteen johdosta tärisevään shokkiin.) Kukaan ei lohduttanut minua tämän jälkeen vaan minut jätettiin yksin ja selvisin ainoastaan rauhoittavan lääkkeen ansiosta, yksin ja täristen.
Eli on meitä yksinäisiä muitakin. Mielelläni keskustelen kanssasi jatkossakin. Et ole yksin. Meitä on täällä paljon rikkinäisiä kohtalotovereita.
Meitä on sitten täällä useampia yksinäisiä. Itsellään kaverisuhteet mennyt poikki. Jotenkin todella kylmää käyttäytymistä ja empatiakyvyttömyyttä. Kun ihmiselle menee heikommin niin sitten ihminen helposti hylätään ja vaikeaa löytää vertaistukea. Tämmöisessä tilanteessa toisen ihmisen tuki olisi tärkeää, tsemppaaminen ja kannustaminen sekä vuorovaikutus.